Isovanhempien jäljet

Lasten kasvattamiseen tarvitaan kokonainen kylä.

Vanha sanonta joka aivan varmasti pitää paikkaansa. Nykyvanhempien kylät vain tuppaavat olemaan kovin pieniä. Heidän asuntonsa kokoisia.

Mietin omaa lapsuuttani. Ei minun kyläni suuren suuri ollut, mutta kuului siihen tiiviisti molemmat isovanhempani sekä tätini perheineen. Mökillä olennainen rooli oli myös naapureilla joita käytiin tervehtimässä, vietiin lehti tai pysähdyttiin tontin rajalle vaihtamaan kuulumiset. Kävi niinkin että karkasin naapuriin syömään, niin että vanhempani etsivät minua hädissään, kunnes löysivät mökkinaapurin keittiöstä jonne olin taas polkua pitkin viipottanut.

Ollessamme täällä Pohjanmaalla, silloisella mökillämme, kävi kahvipöydässä pyörähtämässä vieraita harvasepäivä ja meitä neuvottiin kuinka käyttäytyä, miten olla. Käytiin kylässä ja pysähdyttiin portin pieleen juttelemaan kauppareissuilla.

Isovanhempani tarjovat jotain mitä vanhempani eivät pystyneet tarjota. Heidän ei tarvinnut kasvattaa meitä sanan varsinaisessa merkityksessä. He tekivät aamupalaksi lettuja ja syöttiävät pullaa milloin sattui. Heillä oli aikaa ihmetellä meitä. Meidän hienoutta ja ainutlaatuisuutta tai ihmetellä kanssamme sisiliskoja tai leppäkerttuja. Heillä oli aikaa meille.

He eivät väsyneet meteliin ( hyvä on, joskus väsyivät ), mutta ennen kaikkea heille me olimme ilon lähde. En tarkoita ettemmekö olisi olleet sitä vanhemmillemme, silti se oli erillaista. Isovanhempien kanssa olimme lomalla aina. Ei aikatauluja tai kiirettä. Ei oletuksia tai velvollisuuksia.

Siinä missä äiti velvoitti meitä pukemaan omat vaatteemme, mummo nappasi syliin ja laittoi sukat jalkaan. Missä vanhempamme kävivät taistoa sokerista ja ruoan syömisestä kysyi mummo " otatko sinä vielä pullaa? ".

Jokainen tarvitsisi sitä. Aikuisenakin. Hössötystä ja passaamista. Sitä että edes yhden päivän maailma pyörisi sinun napasi ympärillä. Ja jos aikuiset sitä tarvitsevat.

Niin varmasti tarvitsevat lapsetkin.

Marja Hintikka kirjoitta joskus kolumnin aiheesta. Kuinka kenties vanhemmuus ei olekaan kadoksissa vanhemmilta, vaan isovanhemmuus kadoksissa isovanhemmilta ( suosittelen googlettamaan kyseisen tekstin esille ). Kun katson omaa lapsuuttani ja vanhempieni lapsuutta huomaan että kylä pienenee jokaisen sukupolven kohdalla.

Jos joku päivä olen niin onnekas että minusta tulee isoäiti, en jätä lapsiani yksin. Vaan menen pyytämättä ja rakastan niin että tuntuu. Lopun elämää.

Aivan kuten minua on rakastettu.