Kasvot vailla nimiä, nimet vailla kasvoja

Siinä se ongelma pähkinän kuoressa. 

Löysin.. tai en oikeastaan löytänyt, siinä seinällä se oli roikkunut jo parikymmentä vuotta, eli ei voi sanoa että olisi ollut jollain tavalla kateissa, sanotaan että muistin, erään valokuvan olemassa olon muutama viikko sitten ( muistin koska satuin menemään sen seinän eteen.. ).

 Valokuva oli tyypillinen 1900-luvun väritetty valokuvakopio. Kuvissa on yleensä väritetty silmät, huulet, sekä elävöitetty kasvoja. Nainen on kaunis ( mielestäni, mieheni mielestä ei juurikaan, ehkä kauneus on katsojan silmissä ), mies komea ( kts. edelliset sulkeet ).

Otin kuvan kehyksistä todeten ettei taulun takana ole kuin valokuvaamon leima. Salaa olin toivonut että siellä olisi merkintä kuvan henkilöistä tai edes vuosiluku. Pikainen googletus kertoi että Helsingin taiteellinen valokuvaamo on perustettu 1910-luvulla ja aina 60-luvulle asti tälläiset väritetyt suurennokset olivat suosittuja. Jonkinlaisen aikajanan siitä tiedosta sai, mutta ei juurikaan mitään hyödyllistä tietoa.

Tuijottelin kuvaa isäni kanssa, joka oli myös tietämätön kuvan henkilöistä, mutta ehdotti että hänen isänsä ainoa hengissä oleva serkku voisi tietää ketä kuvassa on.

Ja sitten soiteltiin.

" Toin koko kuvan, jos osaisit sanoa ketä tässä on " Minua hävetti. En ollut käynyt hänen luonaan kylässä kertaakaan. Enkä nähnyt häntä vuosikymmeniin ja nyt kun minulla oli tämä taulu ja ongelma, niin seisoin hänen kotinsa eteisessä vaivaantuneena. 

Rouva löi kädet yhteen ja hihkaisi:

" Sehän on muori ja faari " 

Tadaa! Kasvot saivat nimet ja ympärilleen muutaman tarinan. Kuinka kiitollinen olikaan.

Olin lukenut tästä kaksikosta tehdyn lehtijutun jossa kaksikkoa oli kuvattu:

" Suutari itte oli piäni ja kleni äijänkänä ja vaimo lihava ja suuri, trometaarin luantoonen, niin oli siinä mestariparka kuin hiiri kissin kynsis "

Minä olin jo kerännyt aikamoisen määrän tietoa heistä ja nyt sain heille kasvot. Nainen oli miestä lähes kymmenen vuotta vanhempi. He saivat kaksi poikaa ja kolme tytärtä. Tyttäret avioituivat ja perustivat perheen, pojista toinen kuoli vauvana ja toinen jäi vanhaksi pojaksi. 

Eloon jäänyt poika kuuroutui ja jäi kotiin. Hän oli pitkä ja vahva, jollain tavalla hieman vähälahjainen mies, josta kuitenkin kasvoi kylän legenda. Kyläläiset rakensivat hänelle mökin kun miehen äidistään ( kuvan naisesta ) aika jätti, eikä mies meinannut pärjätä vanhassa rapistuvassa talossa itsekseen.

Mies piti lapsista ja lapset hänestä. Eräs muisteli kuinka mies otti poikia mukaansa metsälle ja opetti metsässä olemisesta, eläimistä, luonnosta ja metsästämisestä. Toinen kertoi saaneensa häneltä sukset joululahjaksi, kolmas muisteli miehen pitäneen kyykäärmeitä pulloissa talonsa edustalla. 

Useampi muisti kuinka hän oli osallistunut kylän yleisurheilu kilpailuihin saappaissaan ja metsästys vaatteissaan. Kun oli ohikulku matkalla huomannut tapahtuman. Mies oli hypännyt korkeutta, eikä voinut ymmärtää miksi rima tippui kerta toisensa jälkeen, kunnes tajusi että lonkata roikkuva puukontuppi tiputti riman. 

Mies oli kertomuksen mukaan hypännyt, saappaineen päivineen, puukontupista kiinni pitäen viimeisen hyppynsä. Rima oli pysynyt paikoillaan ja mies jatkanut matkaansa. Voittanutkin oli, muttei ollut enää paikalla sitä kuulemassa.

Historian havinaa, vahvasti. On minun tehtäväni kertoa nämä tarinat lapsilleni. Osoittaa se kivi jonka vieressä pariskunnan talo on ollut, se tie jota pitkin sinne on kuljettu. Kertoa heidän nimensä ja heidän lastensa nimet. Pitää edes heidän nimensä elossa. Ja on tehtäväni heistä kysyä, kun vielä on joku joka heistä osaa kertoa.