Kipeänä töihin?
Ei tietenkään.
Vielä helmikuussa en olisi ajatellut olevani kipeä. Olo on tukkoinen, nenä vuotaa hieman, kurkku on kipeä ja päätä on särkenyt usemman päivän. Helmikuussa olisin ollut varsin työkykyinen siitä huolimatta. Nyt en. Se helpottaa ja se turhauttaa.
Testin tulokset eivät ole vielä tulleet ja voin vain toivoa että ne saapuisivat mahdollisimman pian. Ettei koko viikonloppu menisi kotona istuessa. Koska enhän minä edes ole kipeä. Ajatus kuitenkin siitä että niiskuttaisin työpaikallani tai kuljeskelisin siellä kurkku kipeänä on tietysti absurdi. Jos jostain syystä sattuisikin niin että olisin saanut jostain tartunnan, ajaisin aikamoisen määrän ihmisiä karanteeniin. Enkä sen ajatuksen kanssa pysty käyskentelemään työpaikkani käytävillä.
On hassua kuinka ihmismieli toimii. Jouduin miettimään useaan otteeseen soitanko esimiehelleni vain en. Tiesin kyllä mikä on ohjeistus ja ymmärsin kuinka kuuluisi toimia ja silti, kaikessa yksinkertaisuudessaan, en olisi vain halunnut. Tuntui että kuuluu mennä töihin, että eihän tässä nyt mitään ole. Jos en mene töihin, en voi mennä muuallekaan.
En halua istua kotona ja tuijottaa netflixiä, tai ei se niin kamalaa ole, vaan kamalaa on se, etten voi illalla lähteä kauppaan tai kävelylle tai kutsua ystäviä kylään. En voi elää normaalia arkea vaikka jaksaisin. Sillä en tunne itseäni kipeäksi, vaikka oireita löytyykin.
Joudumme määrittelemään uudelleen sairauden rajat ja toisaalta, ehkä hyvä niinkin. Tuskin on kenenkään edun mukaista ollut ikinä, että kipeänä mennään töihin. Tartutetaan muut ja kuljetetaan tauti pitkin työyhteisöä.
Eräs kysymys jolla olen aiemmin määritellyt oman sairastumiseni ja tarpeeni jäädä kotiin lepäämään, on itseasiassa työterveyslääkärin suusta ( useamman työterveyslääkärin.. ehkä jokaisen.. ): " Pystytkö sinä olla töissä? ". Se on typerä kysymys.
Eräänä aamuna olin kaatunut työmatkalla pyörälläni. Polveni jonka oli lyönyt asfalttiin kaatuessani, oli päivän aika turvonnut kuin limppu, käveleminen oli vähintäänkin tuskaista, istumasta oli vaikea päästä ylös ja ylhäältä vaikeaa päästä takaisin istumaan sekä tietysti, jalkaa särki koko ajan. Kuten asiaan kuuluu, menin lääkärin vastaanotolle. Lääkäri kysyi minulta tuon typerän kysymyksen: " Pystytkö olla töissä ".
Kyllä minä pystyin. Se sattui jokainen hetki ja aiheutti tahattomia parahduksia portaissa, mutta pystyinhän minä.
Sama on toistunut flunssan, poskiontelotulehduksen, päänsäryn sekä taittuneen nilkan kohdalla. " Pystytkö? " Ja tämä suomalainen, joka on sytymästä asti pumpattu uskomaan Suomalaiseen Sisuun vastaan kuin robotti " Pystyn! ". Vaikka oikeasti olisin tarvinnut lepoa.
Nyt, kun sairauden rajat on rajattu tarkalleen, kun pelko siitä että pieni flunssa voi olla vakavasti otettavan taudin alku, on helppoa ( vaikkakin vastenmielistä ) rajata itsensä töiden ulkopuolelle.
En usko että olen altistunut. Toivon etten ole. Pysyn kotona ja katson Suits-maratonia. Teen herkullisia leipiä ja juon litroittain teetä. Toivon että paranen nopeammin, toivon että taitan taudin terävimmän kärjen kun en rasita itseäni sen alkumetreillä.
Jääkää kotiin jos olette kipeitä. Muistakaa turvavälit. Hakeutukaa testeihin ( se ei ollut alkuunkaan niin kamalaa kuin peloteltiin ) ja muistakaa ohjeistukset käsi hygieniasta.