Kun minä tupakoinnin lopetin

VUOSI ILMAN TUPAKKAA!!

Haberin sanoin:

Nyt saa tulettaa, nyt saa tuulettaa! Hei! Nyt saa tuulettaa, nyt saa tuulettaa! Hei!

Ihan mieletöntä ja aivan täysin vahinko! Vuosi ilman tupakkaa! Ajatella! Minä en olisi ikinä uskonut.

Mikä sai minut sitten lopettamaan kauimmiten kestäneen suhteeni ja jättämään sen paskiaisen? No, vielä suurempi paskiainen tietysti! Kuinkas muutenkaan?

Kaikki alkoi lähes puolitoista viikkoa ennen itse lopettamista ja lopettamispäätöskin kolme vuorokautta siitä kun se oli tapahtunut. Mutta aloitetaan alusta, puolitoista viikkoa ennen viimeistä tupakkaani:

" Kari-Terttu oksensi ruokalassa " Ilmoitti kuopus eräänä päivänä kun hain hänet päiväkodista. Öh.. voi ei. Seuraavina päivinä kuulimme lisää samantyylisiä lauseita. Kuka oli antanut ylen ruokalassa, kuka nukkarissa, joku ehtinyt vessaan asti mutta päästänyt lattialle. Me todistimme kuinka huolestuneen näköiset varhaiskasvatuksen ammattilaiset ohjasivat harmaita lapsia pysyttelemään mahdollisimman lähellä vessaa. Koko päiväkoti tuntui olevan hätätilan partaalla ( niin kuin silloin olisi tiedetty mitä sellainen oikeasti tarkoittaa! Hah! ). Ja hyvästä syystä. Tauti pyöri sitkeästi ryhmässä ja lapsia haettiin koteihin päivittäin kesken päivän. 

Me odotimme vain omaa vuoroamme ahdistuksen pyöriessä vatsanpohjalla.

Te joilla ei ole lapsia, tai joilla ei ole ollut noroa vielä vieraanannne, voin sanoa tämän: Se on helvettiä.

On olemassa muutama ohje joita kannattaa noudattaa:

Vuoraa kaikki suojeltavat kohteet pyyhkeillä.

Kääri matot lattioilta.

Ämpärin ja lapsen välillä ei saa olla puolta metriä pidempää väliä.

Lapsi nukkumaan lattialle ( tai vielä parempaa kylpyhuoneen lattialle ( mutta anna sille patja sinne), meidän kylpyhuoneemme on tähän liian pieni )

Nesteitä (Ei hiilihapollisia ) ja sipsiä.

Ja sitten kädet kyynärpäitä myöten ristiin etteivät muut ( tai ainakaan vanhemmat ) sairastu samaan aikaan ( ei se mitään hyödytä, aina edes jompikumpi sairastuu, mutta voihan sitä yrittää ).

Niin. Lopulta The Noro laskeutui meillekin. Ensin se tarttui kuopukseen ja sitten esikoiseen ja minuun. Jollain tavalla puoliso, joka oli edelliskerralla ottanut mahtavan kopin taudista, säästyi tällä kertaa täysin. Tämä tarkoitti sitä että minä ja esikoinen jotka olimme oksentaneet kuin viimeistä päivää edellisen yön, jatkaen aamuun asti jäimme puoli tajuissamme makaamaan lattalle samalla kun ympärillämme hyöri jo erittäin terve ja energinen 4 vuotias touhutäti.

Mahtavaa sanon minä.

Oloni oli niin kurja, että voimattomana konttasin keittiöön pakon sanelemana, kun esikoinen valitti janoa ja kuopus nälkää. Sanonpahan vaan että 4-vuotiaasta kuoriutuu hyvin omatoiminen lapsi pakon edessä ja silloin me olimme pakon edessä.

3. päivänä olin jo hieman toipunut ja huomasin että olin ollut ilman tupakkaa 3vrk. Siis mitä? Wau! Ja mitä nyt? Ymmärsin, että että kohtalokas now or never oli käsillä ja tilaisuuteen oli tartuttava. Joten arasti lausuin puolisolleni: " Mitä jos yrittäisin olla polttamatta? ".

Seuraavien viikkojen aikana olin valmis lähettämään muun perheen Indonesiaan tai jonnekin mahdollisimman kauas opettelemaan käytöstapoja. Olin raivoissan naapuriin, joka soitti liian lujalla musiikkia ja nainen joka etuili minua prisman jonossa oli ehdottomasti liian huoleton elämänsä kanssa. Kiljuin miehelleni toistuvassti että " Kuka hel*etti aloittaa tupakkalakon vahingossa ilman minkäänlaista motivaatiota?! ". Hän ei vastannut, vaan vakuutti minun pärjäävän hienosti. Rohkenen epäillä että pärjäsin. Olinhan kuin manattu, mutta kiitos.

Useampaan otteeseen istuin parvekkeella tupakka huulien välissä ja sytkäri kädessäni ja mietin sytytänkö. Päätin joka kerta odottaa vielä. Jos olin ollut näin kauan polttamatta pystyisin vielä ohittamaan tämän yhden kerran. Ja sitten seuraavan.

En käyttänyt nikotiini valmisteita. Yhden nikotiini tabletin otin pahimmassa himossa ja uskoin kuolevani siihen paikkaan. Ne eivät olleet minua varten laisinkaan.

Noin kahden tai kolmen viikon kuluttua helpotti. Se etten kaipaa tupakkaa ei ole mennyt täysin ohi vieläkään. Joskus näen unta että poltan tupakkaa. Saatan kadulla katson kaihoisasti muita tupakoivia.

Minä edelleen kaipaan tupakkaa. Mutta en kuten kaipasin silloin. Savukkeen kaipaaminen liittyy enemmänkin hetkiin joihin se on aina ennen kuulunut, eli tapaan. 

Se liittyy taukoihin ( lapsista ) joita en nyt saa. Kun pyöritän iltabalettia ja puoliso menee parvekkeelle viideksi minuutiksi voisin kuristaa hänet. 

Tupakoinnista oli myös tullut enemmän ja enemmän noloa. Ymmärsin hyvin että oli kaikkea muuta kuin cool polttaa. Missään. Ikinä. Töiden jälkeen suunnittelin reittini niin ettei kukaan näkisi minun polttavan ja se pirun tumppi! Eihän sitäkään voinut vain maahan jättää! Se mikä oli ollut 25 vuotta aiemmin äärettömän päheetä oli nyt todella noloa.

Mutta minä en voi enää koskaan polttaa ainuttakaan tupakkaa. En vain voi. Ajatus siitä, että en saa enää ikinä koskaan milloinkaan sytyttää ainoatakaan tupakkaa istuu vahvana aivojeni etulohkossa, etten sitä voi kyseenalaistaa.

Sillä tuskin tähän toista kertaa pystyisin.