Olen keksijä

Tiedättekö mitä eilen tein?

Minä rakensin kylän ja kylän halki mutkittelevan tien. Tein tien laittaan kaupan, jossa on suuret näyteikkunat ja talon eteen painavan lasioven joka natisee avattaessa. Oven pieleen laitoin amppelit, pelargonioita. 

Kauppaa vastapäätä tein tien, tai polku se paremminkin on, joka johtaa alas rantaan. Vedenrajaan rakensin pitkän ja kapean laiturin ( sellaisen josta jää tikkuja jalanpohjiin ) ja laiturille asettelin muutaman pojan onkimaan. Veljekset. Vaaleat hiukset ja samanlaiset paidat. Onget oli tehnyt heidän isänsä, kylän automekaanikko, jonka verstas oli se tumman vihreä rakennus puoli kilometriä ennen kauppaa.

Tein minä muutakin. Loin ihmisiä siihen kylään, ristiriitoja ja rakkautta. Sain ihan itse päättää heidän nimensä, ammattinsa ja vaatteet. Laurilan isännältä vein ajokortin, rattijuoppous. Valtava häpeä vaimolle, harkitsi avioeroa vakavasti. Ehkä tulivat uskoon. En ole vielä varma.

Minä rakastan kirjoittamista. Vaikka kirjoitan ( toistaiseksi ) vain itselleni. Minusta on ihanaa luoda asioita tyhjästä. Tarinoita ja paikkoja. Keksiä ihmisten ympärille kokonainen elämä, jota sitten liikutella minne sattuu. Minne tarina sitä vie. Sillä aina suinkaan ei kirjoittaja vie tarinaa eteenpäin, vaan tarina alkaa elää omaa elämäänsä ja minun tehtäväni on vain saatella se paperille.

" No niin, nyt mä tapoin sen! " Hihkuin miehelleni iloisena. Hän virnisti mutta lapset näyttivät järkyttyneiltä. Kun kirjoitusvimma on suurimmillaan ja sanat lentävät vaivatta paperille olen täynnä edellisen kaltaisia huudahduksia. " Poltin niiden talon " Voin sanoa surullisena, sillä en ehkä millään olisi halunnut tai " Vankila vai kuoleeko? " annan miehen päättää. 

Hahmot elävät minussa tiukasti. Minä välitän niistä ( ainakin niistä tärkeimmistä ) ja haluan niille hyvää. Viisas vanha muori, pienessä etelä-pohjalaisessa kylässä, joka tiirailee kylänraitille verhojen välistä. Kädessään kudin, allaan hänen isänsä rakentama keinutuoli, joka natisee hiljaa hänen kiikkuessaan. Tuli joka rätisee hellassa ja huoli joka korventaa muorin sydäntä. Kun kirjoitin hänen kuolemaansa halusin tehdä siitä kauniin. 

Vaikkei kukaan muu tarinaa koskaan lukisi kuin minä.

Hameenhelma tarttui maassa makaaviin oksiin kiinni nyrkin lailla. Jäisellä polulla kesken ollut askel pysähtyi arvaamatta. Ennen kun hän ehti ymmärtää kaatuneensa, kuuli hän ilkeän rasahduksen päänsä sisällä. Maatessaan kylmällä, jäisellä polulla, klapien ympäröimänä, mumma vielä katsoi tähtiä jotka loistivat vasten mustaa taivasta. Pienessä hetkessä hän kertasi kaikki kerrat jolloin oli maannut samalla tavalla tähtiä katsellen. Vierellään elämänsä miehet; Johan, Klaus ja sitten Juho.

Jos joku olisi ollut näkemässä, olisi hän huomannut mumman suupielessä aavistuksen hymystä ja silmässä kyyneleen.

" Hyvä se oli.. sitten kuitenkin.. hyvä se oli " Mumma kuiskasi vielä, ennen kuin lakkasi olemasta