Oppiiko vanha koira uusia temppuja?

Olin 34-vuotias kun päätin hankkia ajokortin. 

Olin 36-vuotias kun seisoin skeitin päällä ja polkaisin siihen vauhtia, yrittäen olla kaatumatta. Samana vuonna olin opetellut juoksemaan, lopettanut tupakan polton ja ottanut syömisen suhteen ryhtiliikkeen. Sekä opetellut sukututkimuksen alkeet.

Olin 37-vuotias kun kudoin villasukat ja opettelin snoukkaamaan. Kun lähetin kustantamoihin tarinoitani ja aloitin tämän blogin sekä avasin sometilit.

Ikäkriisi? Ehkä. 

Mutta vahvempana olettamuksena olen huomannut tämään:

Minua ei kiinnosta enää juurikaan mitä muut minusta ajattelevat. 

Viiletin ( hah hah ) lastenrinnettä alas seuranani kymmenkunta ekaluokkalaista, enkä välittänyt pätkääkään. Kehuin heitä ohimennen kun he näyttivät saavan laudan minua paremmin hallintaansa.

Kun en jaksanut juosta kuin puoli kilometria ilmoitin siitä ylpeänä somessa. Olihan se 200m enenmmän kuin edellis viikolla. Ja minä olin ylpeä itsestäni.

Onhan 36 vuotiaassa skeittarissa jotain koomista, etenkin kun se kiljahtelee jatkuvasti niin että halli raikaa. Mutta aivan sama. Minua huvitti opetella, joten yritin. Ja pysyin pystyssä, sain laudan ilmaan ja opin kääntymään rampissa. Sekin on jo aika paljon.

Niin pitkälle kun muistan olen aina välittänyt siitä mitä minusta ajatellaan. Ja onhan se inhimillistä. Kuka nyt haluaisi että itselle nauretaan? Vaikka suurin saavutukseni lieneekin juuri siinä: Osaan nauraa nykyisin itselleni. Joten te voitte nauraa mukana.

Olen myös oppinut tämän: opetellessani uutta taitoa olen hermoraunio. Mieheni on myös huomannut tämän. Vahvasti. 

Olen kiukkuinen, en halua neuvoja ( vaikka tarvitsen niitä ehdottomasti ), pelkään epäonnistumista joka siintää väistämättömänä edessä. Sillä eihän mitään opi ilman kompurointia. Jotenkin olemme oppineet elämään tämän kiukun kanssa, molemmat tietäen että se laantuu kyllä.

Autokoulu oli kamala. Enkä nauti ajamisesta vieläkään. Ajokauteni ajoittuu keväästä syksyyn ja syksyisinkin vastenhakoisesti sillä kaikenmaailman puimurit ja traktorin ilmaantuvat yllättäen teille ja pakoittavat minut tekemään sen mitä en missään nimessä haluaisi tehdä: ohittaa. 

Enää en kuitenkaan huuda samaan aikaan kun teen ohitusta, mikä on tietysti kehitystä sekin ja lapsetkin kenties pelkäävät hieman vähemmän niinä hetkinä. 

Joten olen havahtunut seuraavanlaiseen kysymykseen:

Onko ikäkriisi sittenkin vain kykyä voittaa omat pelkonsa ja taitoa olla välittämättä siitä mitä muut ajattelevat? Ja jos on. 

Eikö olekin hienoa!