Skeittarin mutsi

Ei käy kieltäminen. Mun mielestä se on tosi mageeta. Se että tyttö skeittaa siellä muiden seassa helmat viuhuten. Hame päällä polkee lautaan vauhtia minkä jaloistaan saa. Nousee rampille ja kääntyy. Tekee sen kymmenen kertaa ennen kun on tyytyväinen lopputulokseen.

Meille on ensimmäiset muoviset, parinkympin kruisailu dekit, ostettu lapsille olohuone käyttöön, kun he ovat juuri oppineet seisomaan. " Kas siinä sulle alusta jolla töröttää ". Niillä  laudoilla on sitten menty jos jollakin tavalla. 

Äitini oli kauhuissaan. Skeittilautoja? Sisällä? Ottavat vauhtia jumpparenkaista ja liitävät olohuoneen poikki kuin raketit? Ja minä nyökytin. Juu, juu, paremminkin kuin formula-autot, mutta kyllä. Ja ovat valtavan taitavia, lisäsin.

Me emme ole niitä vanhempia jotka pelkäävät lapselle tulevan kolhuja tai naarmuja ( näkisittepä nuoremman jalat, pelkkää mustelmaa nilkasta polveen ). Päin vastoin, me olemme niitä jotka hullua yllyttävät. " Uskallatko hypätä? ", " Tohditko kiivetä korkeammalle? " ja olen huomannut, että lapsillakin on rajansa. Yleensä ne rajat löytyvät siitä, mihin taidot loppuvat. Onneksi.

Olen aina ollut vahvasti sitä mieltä, että mielummin kasvatan lasta, joka kiipeää puuhun ja vaikka tippuu sieltä. Kuin sellaista joka ei sinne puuhun uskalla alkaapäälle kiivetäkään. Ja molemmat tytöt uskaltavat puuhun. Eikä kumpikaan vanhemmista ole koskaan kieltänyt sinne kiiipeämästä. 

Nyt kuitenkin kävi niin että naapurimummo tuli luokseni pyynnön kera. 

" Jos voisit sanoa lapsille etteivät mattotelineessä kiipeilisi ". 

Minä ihmettelin miksi ihmeessä niin tekisin, eivät he sieltä tipu, eikä teline siitä kulu. 

" Niin, niin " mummo myönteli " Kyllähän ne ovat taitavia, mutta kun minä pelkään että minä saan sydänkohtauksen "

Lupasin jutella lasten kanssa. Puuhun saavat kuitenkin edelleen kiivetä ( mummonkin mielestä ).

Toivon, että osaamme kasvattaa heistä rohkeita. Kaikella tavalla. Sillä sitä maailmassa ja elämässä tarvitaan. Rohkeutta. Eikä se liity mitenkään puuhun kiipeämiseen tai rampilta laskemiseen, mutta ehkä se alkaa sieltä. Ehkä nämä pienet itsensä voittamiset luovat heille itseluottamusta jota ei saa vain puuta katsomalla. 

Olen niin mahdottoman ylpeä molemmista. Silloinkin kun ei uskalla. Silloin tietää rajansa ja se on myös hyvin tärkeää.

Ja nyt melkein itkettää. Kun on niin hirvittävän onnellinen. Niin kiitollinen. Ja rakastaa niin mahdottoman paljon.