Synttärit

Nyt ne ovat tältä vuotta ohi. Lasten syntymäpäiväjuhlat. 

Vaikka säilytinkin järkiparkani jotenkuten kaverisynttäreiden ylitse ( Lue: Kaveri synttärit ), tunsin turnajaisväsymyksen valtaavan minut näiden synttäreiden lähestyessä. Olin jo edellisviikolla tehnyt ennen kuulumattoman tempun ja tilannut leipomosta parsakaalipiirakan ( Pikku Paussin mielettömän hyvän parsakaalipiirakan, saanen huomauttaa ) synttäreitä varten.

Joka vuosi aiemmin olin pyöritellyt ja askarrellut pikkusuolaiset itse. Tehnyt vaahtokarkkitikkareita ja piirakkaa. Koristellut ja vääntänyt kaiken niin lähelle täydellistä kuin osasin. 

Leivoin jälleen tinkimättömällä äidin rakkaudellani kakkupohjaa lasten kanssa ( " Sinä voit laittaa jauhot, ei kun sinä. Toinen laittaa sokerit. Ei sillä ole väliä kumpi laittaa sokerit! Et riko munia, minä teen sen. Minä. Älä laita sinne kättä. Ei. Apua, hajoan. " ). 

Kakkutaikina meni uuniin, tuli uunista ja lässähti. 

Mokoma oli jäänyt raa'aksi. Liian raa'aksi. 

Syytän uunia ja kehotan muiden tekevän samoin.

Nämä pinterestin kuvat alkoivat jälleen takoa takaraivossani. Jumaliste. En jaksa. Kakutkin hyppii silmille eikä osaa koristella, enkä leipoa, enkä tee suolaisia. Millainen äiti minä oikein olen?

Sain täysmittaisen melt downin. Kun mies vielä tuli kotiin ja kysyi jonkun erittäin väärän kysymyksen kakkupohjasta, oli asetelma aikalailla valmis. Lapset, kerääntykää isänne luokse, äiti tulee täysmittaisen hulluksi juuri nyt.

En käsitä miten niin pieni asia voi järisyttää mielentasapainoa niin herttaisesti. 

Liittyikö siihen edellispäivän yhtiökokous, jossa olin jo saanut itseni kierroksille, kun keski-ikäinen setä-mies katsoi minuun pää kallellaan ja sanottuani asiani kysyi perään " Helpottiko tämä nyt sinun oloasi ". Olin valmis heittämään sitä sovinistia tuolilla. 

Vai oliko takana stressi esikoisen koulun aloituksesta. Stressi jota en ollut edes tunnistanut.

Ehkä pitkä työputki oli väsyttänyt. Ehkä koronan toinen tuleminen. Oliko se sittenkin se kaupankassa joka oli ollut nuiva jäänyt ärsyttämään vai kaikki muu sähellys mitä oli jatkunut koko viikon? Mustalle matolle kaatunut valkoinen maalipurkki, vanheimpainilta johon en pääsisi, pesemättömät ikkunat. Näitähän riittää.

Oli mikä oli, minä räjähdin ja räjähdettyäni lähdin kauppaan ostamaan kakkupohjaa.

Kakusta tuli hyvä, vaikken ollutkaan kyyneleitäni taikinaan valuttanut. Lapset koristelivat kakun, joten siitä tuli nättikin. Syntymäpäivillä juotiin kahvit muumimukeista, ilman servettejä, eikä kukaan haukkunut kahvia pahanmakuiseksi.

Minä pyrin tähän tästä lähtien joka kerta. Menemään siitä mistä aita on matala, jos en jaksa tai halua panostaa. Nämä olivat ihan hyvät juhlat. Ihmiset juttelivat ja nauroivat, lapsilla oli mukavaa ja tarjottavaa riitti. Nyt tuntuu käsittämättömältä että vuosi toisen jälkeen olen pelännyt uunista nousevaa vuokaa ja tirauttanut yöntunteina kyyneleen jos toisenkin väsymyksestä.

Näin aion tehdä tämän ensi kerrallakin. Mutta ilman niitä raivareita.

Hyvää syntymäpäivää rakkaat.