Mikä ihmeen lentävä mutsi?

No semmoinen juuri. Mutsi joka lentää. Noin niinkuin kuvannollisesti tietysti. Vaikka olisihan se hienoa ja kyllä ehtisi. Mikä minut sitten pistää lentoon? Elämä. Perhe. Työ. Se kaikki mistä ruuhkavuodet koostuvat.

Minä olen äiti. Sisko. Avopuoliso. Tytär. Lapsenlapsi. Ystävä. Työkaveri. Ja aikalailla siinä järjestyksessä. Ja sitten olen tietysti minä, kuka se nyt ikinä onkaan. Se on vielä jossain siellä äitiyden takana, huhuilee että: " kirjoitapas blogi niin kerron " ja minä, jolla aikaa on vaikka ja mihin ( huomatkaa vahva ironia ), alan tuumasta toimeen. Typerää ja samalla ihanaa.

Minulla on kaksi ihanaa tytärtä, jotka ajavat minut hulluuden partaalle vähintään neljästi päivässä. Vierelläni on avopuoliso, jonka minä puolestani työnnän kuilun reunalle harvasepäivä ( uskoisin ). Minulla työpaikkaa ja noin 3-5 tuntia liian vähän aikaa vuorokaudessa.

Minulla on loputon pyykkivuori, siivousvuoro sekä luovuutta pulppuava sielu joka sinkoilee minne sattuu. Haluaa kaikenmoista ja pettyy kun ei saa. Maanantaina haluan opetella virkkaamaan pöytäliinan, tiistaina olen varma että minusta tulee taidemaalari ja torstaina ( kun olen hyväksynyt ettei kumpikaan alkuviikon ideoista tule toteutumaan ) alan hahmotella uutta ruokavaliota tai treenisuunnitelmaa.

Onneksi en ota itseeni pettymisiä kovin raskaasti. 

Minulla on suuret suunnitelmat, maltilliset toteutukset ( lue: lähtökohtaisesti siis tekemättä jättämiset ) sekä aivan liikaa muistettavaa. Keittiön sekamelskalle vetää vertoja vain pääni sisäinen sekasotku. 

Pääni, tuo metatyön löylyttämä pääparka. Vähän kuin heijastus vedestä tai lapsen piirtämä kuva. Mahtava ilman muuta, mutta hetki pitää seisoa ja tuijottaa ennen kun täysin ymmärtää.

Muistan kun kuulin ensimmäisen kerran termin " metatyö " huusin ääneen Jippiitä. Sille mitä en ikinä osannut paremmin sanoittaa kuin " kaikki se muu ", oli vihdoin saanut nimen. Ihan kiva joo. Nyt sillä on nimi, mutta eipä juuri muu muuttunutkaan.

Nyt kun ferritiini arvot matelevat jossain pohjalukemien tienoilla on todella taisteltava itsensä kanssa. Kaikki vaatii keskittymistä. Puhuminen, kuunteleminen, hengittäminen. Onneksi luonteeni on sen verran värikäs että pienet sana kompuroinnit eivät haittaa tuon taivaallista. Tällä hetkellä olen aloittanut kolmannen rautakuurini ja saan todeta jo kahden annoksen jälkeen että vatsani ei tule tätä kestämään. Kokeilussa tällä kertaa jäätävän makuinen mutta muulta maineeltaan loistokas Floradix.

Niin, sitä olin sanomassa, että mieleni hypähtelee samalla tavalla kuin äitini pesukone lingotessaan kaikella 30-vuoden kokemuksellaan. Ihan ympäri seiniä ja pyrkien ulos. 

Huomenna menen töihin. Tänään en mennyt. Ne kyllä tiesivät etten tule, joten ei hätää. Nyt menen nukkumaan. Pitäisi vaihtaa lakanat jo. En jaksa. Katson 13 reasons why- jakson ( tai kaksi ) ja olen aamulla väsynyt. Kadun että katsoin telkkaa. Uhkaan perua netflixin. En peru kuitenkaan. Päätän aloittaa uuden kirjan. Yritän ehtiä kirjastoon. Lapset pitää ottaa mukaan, mutta prinsessa pikkiriikki on vielä kesken. Lykkään kirjastoon menoa. Kirjahyllystä löytyy varmasti jotain. Vai olisiko käsityöt hyvä tapa rentoutua? Aloitan täyttämään bullet journalia, pitäisi ostaa tarroja. Ja teippejä. Ja tusseja. Onkohan suomalaisessa alet? Olisiko viisaampaa ja halvempaa tilata jostain? Ehkä vaan vaihdan ne lakanat.

Niin! Arvatkaa millaista on elää tälläisen pään kanssa!