Voihan pasta
Kerroin viime blogissa ( Lue: skeittarin mutsi ) kuinka annamme, suorastaan kehotamme, lasten kiivetä ja pomppia, niin ulkona kuin sisälläkin uhmaten painovoiman lakeja ja vakuutusyhtiön suosituksia. Tätä kutsutaan varhaiskasvatuksessa karkeamotoriikan harjoitteluksi, jos olen oikein ymmärtänyt. Jotkut kutsuvat sitä myös vastuuttomuudeksi. Mutta ei puututa siihen. Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, tietämättömilläkin ( vitsi, vitsi ). Kylvämme tätä samaa kasvatusajatusta ( jos sitä siksi voi kutsua ) muuhunkin kuin vain riehumiseen ( brutaalin rehellistä ). Esimerkiksi kotitöihin ja ruoanlaittoon.
Itse en viihdy keittiössä tai nauti seisomisesta hellan edessä, eikä liioin puolisonikaan. Pidämme kuitenkin syömisestä, joten ruokaa on laitettava.
Leipominen on suorastaan vastenmielestä ja olemme vetäneetkin mieheni kanssa pitkää tikkua siitä kuka toteuttaa piparitehtaan ( pakastealtaan taikinalla tietysti ) minäkin vuonna. Pannukakku on lähimpänä leivosta mitä keittiömme valmistaa.
Joten voi ihmetystä kun kuopus alkoi kiinnostua ruoan teosta.
Kohta 5-vuotias kuopuksemme on jo taitava kokkailija. Nyt uskallan antaa hänelle jo veitsen käteen ja jättää hänet hetkeksi hellan eteen keskenään. Hän on aina valmiina auttamaan kun aistii hellanlevyn menevän päälle. Olen miettiyt mistä tämä kumpuaa, sillä esimerkistä ei ainakaan, se on aikalailla varma. En keksi muuta selitystä hänen innolleen, kuin olosuhteiden pakko. Pienenä hän vietti aikaansa keittiöntasolla istuen heti kun oppi istumaan tukevasti ( ja varmasti jo hieman aiemmin ). Taaperona kuopus oli palosireeni. Paitsi sylissä, silloin hän oli mitä herttaisin ja nauravaisin viiru silmä mitä tiedän. Hän ei nukkunut kuin sylissä, hän ei ollut hiljaa kuin sylissä. Ruokaa opin tekemää aika näppärästä yhdellä kädellä, mutta toisinaan tarvitsin molemmat tassut touhuun mukaan. Keittiön taso oli niin spesiaali paikka ja tarpeeksi lähellä äitiä, että hänen korkeutensa viihtyi siinä katsellen ja ihmetellen. Siitä oli hyvä kumartua halailemaan kun alkoi ahdistamaan ja osallistua touhuihin. Makuihin ja hajuihin.
Teimme juuri sekameteli-pastaa ( kuva yllä ). Nimi kaipaa vielä ehdottomasti hiontaa ja ideat huomioidaan. Taloutemme nuorin toteutti ruoasta valtaosan.
( Jotta tämä onnistuu tarvitaan rentoa otetta, sillä palat eivät ole lähellekään saman kokoisia, joten valokuvauksellista lopputuotosta on turha haaveilla, mutta filtterit tekevät paljon ja maku ratkaisee )
Me teimme näin:
Minä laitoin veden kiehumaan kattilaan ja saksin täysfilekananpihvit sopiviksi suikaleiksi.
Lapsi paistoi ( ja ohjeistettuna maustoi ) kanat.
Minä pilkoin kesäkurpitsan, lapsi pilkkoi halloum juuston sekä suippopaprikan
Lapsi paistoi vihannekset.
Lapsi laittoi spagetin kattilaan kun vesi kiehui ( itse vedän takalevyltä kuuman kattilan lapsen eteen ja hän laittaa spagetit sinne sekä suolan )
Lapsi laittoi kanat vihannesten joukkoon, sekaan pestoa ja kerman.
Viimeisenä vielä paiskoi pinaatit perään.
Annoksen päälle parmesania ja ääntä kohti
Lastenkin mielestä tämä oli älyttömän hyvää. Ja tiedättehän, lasten mielestä mikään ei ole älyttömän hyvää ( patsi karkki ja jäätelö) ja me aikuiset huokailimme muutaman tunnin jälkeenkin toisillemme miten oli hyvää ruokaa
Minulla ei sinällään ole mitään perunaa vastaan, mutta minulla on aikalailla jotain ruoan laittoa vastaan. Ja luultavasti siitä syystä meidän pöydässämme harvemmin vierailee tuo suomalaisuuden ytimeen kurotteleva, lähes pyhä vihannes.
Peruna ei mielestäni ole ruuhkavuosien ystävä. Se ei ilahdu mikrosta ( niin kuin joku ilahtuisi ) ja saadaksesi siitä jotain jalostettua sille pitää tehdä jotain. Pastat sen sijaan lämpenevät pannulla seuraavana päivänä ihan muinapastoina ja korkeintaan maistuvat hieman paremmalle. Niitä on helppo jatkaa ja ne ovat riittoisia. Tästä syystä meidän ruokapöydässä perunaa näkee lähinnä keittolautasella tai kiusauksen muodossa. Jotka taas ovat mielestäni liian suuritöisiä valmistettavaksi työpäivän päätteeksi.
Jaan tähän samaan vielä toisen lempiresepteistämme ( lapset eivät tätä arvosta )
Munanuudelihässäkkä ( tämäkin nimi kaipaa viilausta )
paista kanaa, wokvihanneksia ja halloumjuustoa
keitä munanuudelit
sekoita
lisää halutessasi ( suosittelen haluamaan ) sweet and sour kastiketta
Valmis! Done!
Molemmat reseptit on saatu työpaikalta, kiitos naiset!