Tarinoita etsimässä
Vuosi sitten havahduin ajatukseen etten tiennyt isäni isän puolen suvusta juuri mitään. Minä kävelin samoilla teillä missä pappani oli lapsena juossut, nostelin lapsiani kiville joilla hän oli kiivennyt ja jokin siinä liikutti sydäntäni.
Täällä oli ollut perhe, monta perhettä. Monta tarinaa ja ihmisiä. Enkä minä tiennyt niistä mitään. Eikä minulla ollut juuri mitään mistä lähteä liikkeelle. Oli väärä syntymäaika hautakivessä ja nimiä joista ei kukaan ollut varma.
Arttu Sippola kun olikin Juho Arvid Sippola ja Taava Takala olikin Maria Rintamäki. Oli muutaman mutkan takana että nämä sain selvitettyä. Sukututkijana olen noviisi. Olen istunut kirjastossa selaten vanhoja kirkonkirjoja, hihkaissut onnesta kun pappi oli kerrankin kirjannut sinne minne piti jonkin tiedon ja henkäissyt ihmetytksestä salaisuuksien paljastuessa yksi toisensa jälkeen. Mutta materiaalia on paljon ja aikaa ruuhkavuosien keskellä liian vähän.
Niin paljon jää kirkonkirjoista paljastumatta. Sinne ei kirjata asioita jotka tekevät elämästä elämisen arvoisen. Eli arkiset asiat. Eikä enää ole ketään keneltä kysyä.
Koska kirkonkirjoihin ei ole merkitty riitoja, rakastumisia ( paitsi avioliitot ) tai muita välien selvittelyjä, saa tutkija käyttää omaa värikynäänsä, niin kauan kun vain muistaa ettei kerro niitä eteenpäin faktana. Tässä siis erään esi-isäni tarina omilla värikynilläni yhdestä hetkestä hänen elämäänsä.
" Sä meinaat sitten lähtiä kans " Gustava tuijottaa poikaansa tiukasti. Tämä on ottanut lakin päästään astuessaan sisään matalaan huoneeseen ja vältteli äitinsä katsetta. Pojan vieressä seisoo tämän nuori vaimo, sylissään heidän poikansa. Ei vuottakaan vielä ole täyttänyt ja jo nyt tälläisiä puhutaan. Gustavan sydäntä tempoo niin että rintaan sattuu " On vielä kovin nuori tuo kersas "
" Lähti isäkin. " Vastaus tulee viipymättä, se on harjoiteltu ja suunniteltu
" Ja nuori olet sinäkin " Gustava keskeyttää " Seittemäntoista vasta. Se oli eri tilanne jossa isäs lähti "
Poika oli saanut kerättyä rohkeutensa ja istui tuolille puhumaan. Puhuessaan tämä näytti aivan isältään. Kuullostikin aivan isävainaaltaan. Gustava oli ollut tässä ennenkin. Tai paremminkin Marian tilanteessa. Nuoren vaimon joka edelleen seisoi oven pielessä, katse lattiaan naulattuna, pidellen lasta sylissään, kasvoillaan alistunut ilme. Mutta hänen lapsensa oli ollut vanhempi, muisti isän vielä ja osasi sanoa hyvästit. Nämä samat sanat oli puhuttu silloinkin. Sillä erolla että nyt puhuttiin kostosta.
" Ei kuulosta mun korvahan hyvältä nuo sun puheet " Gustava madaltaa ääntään " Pääset hengestäs jos sinne lähret riehumaan ja meuhkaamahan. "
" Kun isän maat on myyty, mä lähren niillä rahoilla " Poika on tehnyt päätöksensä jo aikaa sitten, varmasti sillon kun saatiin tietää että merten toisella puolella, aivan Amerikassa asti, jossain kylä pahasessa jonka nimeä Gustava ei enää edes välittänyt muistaa, oli hänen aviomiehensä päässyt hengestään. Tapettu.
Poika perisi kaiken ja myisi. Jättäisi vaimon ja lapsen. Lupaisi palata. Aivan kuten isänsä. Heidän lähdettyään Gustava huokaa niin syvään että sattuu. Pojan lähdettyä hänelle ei jää ketään.
Niin. Totta tosiaan, en minä tiedä kuinka se keskustelu on käyty. Onko huone ollut matala tai onko Gustavan sydän alaa vihlonut. Mutta onhan se kaikki mahdollista. Poika kuitenkin lähti Amerikkaan, hänen isänsä oli tapettu siellä ja Suomeen jäi vaimo pienen lapsen kera.
Liittyy tarinaan paljon muutakin. Ehkä joskus kerron lisää.
Nyt kuitekin iloitsen siitä että olen löytänyt Gustavan. Hänen tarinansa, tai osan siitä ja voin kertoa siitä lapsilleni. Sillä, tiedänhän jopa missä hän on syntynyt. Mihin hänen isänsä rakensi perheelleen talon ja minne hän muutti avioiduttuaan. Tiedän myös missä hän kuoli ja olen lukenut hänen testamenttinsa. Aikamoista.